Voimistelijan kisapäivä ei ala ensimmäisestä liikkeestä, vaan jo päivää tai viikkoja aiemmin, kun mieli alkaa valmistautua suoritukseen. Ajatus siitä, että kaikki ratkaistaan sekunneissa, luo valtavan paineen. Harjoituksissa osatut liikesarjat saattavat unohtua jännityksen keskellä tai jalat tärisevät jo ennen alkutervehdystä. Mieli käy kierroksilla, ja keho reagoi sen mukaisesti: hengitys tihenee, sydän hakkaa ja keskittyminen herpaantuu. Tämä ei ole heikkoutta, vaan yleinen reaktio tilanteeseen, jossa panokset ovat korkeat. Silti monelle urheilijalle paineesta puhuminen voi tuntua nololta – ikään kuin sitä ei saisi tuntea, vaikka juuri se määrittää koko päivän kulun.
Jokainen virhe, pieni horjahdus tai rytmin katkeaminen tuntuu kisassa valtavalta epäonnistumiselta. Kun yleisö seuraa ja tuomarit arvioivat, ei suorituksessa ole tilaa epävarmuudelle – tai niin ainakin urheilija itse kokee. Tämä voi johtaa siihen, että suoritus ei enää ole nautintoa vaan pelkoa epäonnistumisesta. Tällöin ei taistella enää tekniikan vaan itseluottamuksen kanssa. Erityisesti nuorelle urheilijalle tämä voi olla musertavaa. Monet oppivat kätkemään tunteensa ja jatkavat harjoittelua, vaikka sisäinen paine kasvaa. Kun odotukset tulevat ulkoa – vanhemmilta, valmentajilta, jopa somesta – on vaikea erottaa, mikä on omaa tahtoa ja mikä muiden painetta.
Voimistelija tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka näkevät enemmän kuin suorituksen. Valmentajan rooli ei ole vain ohjata liikettä, vaan myös seurata mielen kuormitusta. Hyvä valmentaja osaa kysyä oikeat kysymykset, kuunnella vastauksia ja tarjota tilaa tunteille. Myös vanhemmat ja ystävät ovat tärkeässä roolissa. Kun nuori urheilija tietää, että hänen ei tarvitse kantaa kaikkea yksin, myös jännityksen hallinta helpottuu. Mentaalivalmennus, mindfulness ja henkinen palautuminen ovat nykyään yhä keskeisempiä työkaluja. Ne eivät poista paineita, mutta opettavat käsittelemään niitä niin, etteivät ne hallitse kaikkea.
Kulttuurimuutos on alkanut: yhä useampi puhuu henkisestä kuormasta avoimesti. Tämä on tervetullut kehitys, sillä pitkään aihe oli tabu. Tunteista puhuminen nähtiin merkkinä heikkoudesta, eikä niille ollut sijaa kilpailuhenkisessä ympäristössä. Nyt tiedämme, että mielenterveyden tukeminen ei tee urheilijasta vähemmän vahvaa – päinvastoin. Urheilijat, jotka oppivat käsittelemään tunteitaan, pettymyksiään ja pelkojaan, ovat usein myös kestävämpiä ja rohkeampia kilpailijoita. Tavoitteena ei ole poistaa paineita kokonaan, vaan antaa urheilijalle työkalut selvitä niistä. Se on sijoitus, joka näkyy paitsi paremmissa suorituksissa myös hyvinvoivammassa elämässä.
Kilpailu päättyy, mutta ajatukset eivät hiljene heti. Moni jää kelaamaan suoritustaan mielessään: mikä meni hyvin, mikä olisi voinut olla parempaa. Jännitys voi purkautua vasta kotona, ja joskus vasta viikkojen päästä. Siksi henkistä palautumista ei saa unohtaa. Urheilijan elämä on jatkuvaa liikettä – matolla, salissa ja mielessä. Kun henkinen tuki on kunnossa, kilpailujen jälkeenkin on helpompi jatkaa. Eivätkä nämä taidot jää urheilun kentille: paineensietokyky, itsearvostus ja mielenhallinta ovat elinikäisiä voimavaroja. Ja juuri siksi henkisen hyvinvoinnin vaaliminen on yhtä tärkeää kuin fyysinen harjoittelu.