Voimistelussa ei riitä, että liikkeet ovat teknisesti täydellisiä – myös kehon ulkoiseen olemukseen kohdistuu paineita. Lajin esteettinen luonne asettaa urheilijat tilanteeseen, jossa ulkonäkö on jatkuvan tarkkailun kohteena. Jokainen esitys tapahtuu paljastavissa kilpailuasuissa kirkkaiden valojen alla, ja sekä tuomarit että yleisö arvioivat kokonaisuutta – usein myös tiedostamattaan kehon muotoja myöten. Monelle nuorelle urheilijalle tämä luo valtavan tarpeen hallita kehon ulkoista ilmettä keinolla millä hyvänsä. Kun ulkonäöstä tulee osa suoritusta, kehonkuva ei ole enää vain henkilökohtainen kokemus, vaan suoritusmittari.
Moni voimistelija kuulee painoonsa liittyviä huomautuksia jo teini-iässä – joskus jopa nuorempana. Kommentit voivat olla tarkoitettu rakentaviksi, mutta niillä voi olla pysyviä vaikutuksia. Kun urheilija alkaa liittää onnistumisen tai epäonnistumisen kehon mittoihin, ollaan vaarallisella alueella. Liian tiukka ruokavalio, liiallinen treenaaminen ja itsensä jatkuva kontrollointi voivat johtaa syömishäiriöihin tai energiavajeeseen. Usein tällainen kierre syntyy huomaamatta: pienistä muutoksista kehittyy pitkäkestoisia rutiineja, joiden taustalla on pelko siitä, ettei enää sovi lajiin. Painonhallinnasta tulee silloin este kehitykselle eikä sen mahdollistaja.
Salin peilit, somekuvat ja kilpailutilanteet luovat jatkuvan ympäristön vertailulle. Urheilijat vertaavat itseään toisiin niin kehityksen, taitotason kuin ulkonäönkin osalta. Vaikka vertaaminen on inhimillistä, se voi vääristää käsitystä siitä, mikä on normaalia ja terveellistä. Joskus omakuva rakentuu sen mukaan, miltä muiden keho näyttää eikä sen mukaan, miltä oma keho tuntuu. Tämä luo helposti jatkuvan tyytymättömyyden kierteen, jossa urheilija pyrkii mahdottomiin ihanteisiin. Median ja lajikulttuurin vastuulla on muuttaa keskustelun sävyä: kun keho nähdään työkaluna, ei esineenä, voi urheilija suhtautua siihen arvostavammin.
Valmentajilla on suuri vaikutus siihen, millainen kehonkuva nuorelle urheilijalle muodostuu. Sanavalinnat, painotukset ja palautteet jättävät jälkensä. Valmentajan tehtävä ei ole vain ohjata liikettä, vaan myös ohjata ajattelua: kehon tulee olla vahva, toimiva ja hyvinvoiva – ei tietyn näköinen. Kun valmennus keskittyy suorituskykyyn eikä painolukemiin, urheilija oppii kuuntelemaan kehoaan oikeista syistä. Myös ruokavalio-opastus ja ravitsemusterapeuttien tuki ovat arvokkaita apuvälineitä. Tällainen lähestymistapa ei ainoastaan suojaa urheilijaa haitallisilta käytöksiltä, vaan myös parantaa pitkän aikavälin suorituksia ja jaksamista.
Kehonkuva ei ole pysyvä tai muuttumaton – se on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön ja kokemusten kanssa. Kun urheilija oppii hyväksymään kehonsa sellaisena kuin se on ja näkemään sen vahvuudet, kasvaa myös itseluottamus. Tämä ei tarkoita tavoitteiden hylkäämistä, vaan niiden asettamista terveen pohjan päälle. Kehonkuvan vahvistaminen ei tapahdu hetkessä, mutta jokainen keskustelu, tuki ja positiivinen kokemus vie siihen suuntaan. Ja kun urheilija tuntee olevansa arvokas juuri sellaisena kuin on – ei painonsa, ulkomuotonsa tai tulostensa perusteella – hänestä kasvaa paitsi parempi voimistelija, myös vahvempi ihminen.