Voimistelussa kipu ei ole poikkeus – se on oletus. Useimmat urheilijat oppivat jo nuorena, että mustelmat, venähdykset ja arkuus kuuluvat harjoitteluun. Kun keho toistuvasti iskeytyy alustaan, roikkuu renkaissa tai ponnistaa rajusti, se altistuu jatkuvalle rasitukselle. Aluksi kipua siedetään, sitten siihen totutaan. Lopulta siitä tulee näkymätön, mutta alati läsnä oleva osa arkea. Tämä kivunsieto ei synny vahingossa – se opetetaan ja opitaan, usein esimerkin kautta. Moni nuori urheilija seuraa kokeneempia, jotka eivät valita, vaikka sattuu. Näin syntyy ajatus, että kipu kuuluu asiaan – eikä siitä puhuta.
Kipua ei aina hoideta ajoissa. Usein urheilija yrittää sinnitellä harjoituksissa, koska pelkää jäävänsä jälkeen tai menettävänsä kisapaikkansa. Vamma jää hoitamatta tai hoidetaan puolivillaisesti, ja näin syntyy kierre: lievä kipu muuttuu krooniseksi vaivaksi. Joidenkin kohdalla tämä tarkoittaa jatkuvaa selkä- tai jalkakipua, toisilla jatkuvia tulehduksia tai hermopinteitä. Vaikka kroonisista vaivoista ei aina puhuta, ne vaikuttavat kaikkeen – yöuniin, palautumiseen ja suorituskykyyn. Moni urheilija jatkaa, koska on oppinut sietämään. Mutta kysymys kuuluu: mitä tämä jatkuva kivunsieto tekee pitkällä aikavälillä keholle ja mielelle?
Voimistelun kulttuuri ei aina rohkaise kivusta puhumiseen. Joskus kipu nähdään jopa todisteena urheilijan sitoutumisesta – että hän tekee kaikkensa menestyksen eteen. Tämä ajattelu on vaarallinen. Kun kipua vähätellään, urheilija oppii peittämään sen. Hän voi ottaa särkylääkkeitä ennen treeniä, jättää kertomatta valmentajalle tai jopa valehdella kuntoutumisen asteesta. Tämä ei ole urheilijan vika, vaan seurausta ympäristöstä, jossa kivun esiin tuomista pidetään heikkoutena. Kulttuurin on muututtava niin, että kivusta puhuminen nähdään vastuullisena ja rohkeana – ei pelkurimaisena.
Valmentajat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten urheilija suhtautuu kipuun. Jos valmentaja kuuntelee ja ottaa kipuilmoitukset vakavasti, urheilija oppii, että hänen kehonsa on arvokas. Mutta jos valmentaja painostaa jatkamaan tai vähättelee kipua, urheilija oppii sivuuttamaan itsensä. Tämä voi johtaa fyysiseen uupumukseen, loukkaantumisten pahenemiseen ja jopa uran ennenaikaiseen päättymiseen. Siksi on tärkeää, että valmentajat saavat koulutusta kivun tunnistamiseen, vammojen ehkäisyyn ja terveeseen palautumiskulttuuriin. Hyvä valmennus ei vaadi suorituksia kivun kustannuksella – se rakentaa niitä yhdessä urheilijan hyvinvoinnin kanssa.
Kivun ei pitäisi olla voimistelijan pysyvä seuralainen. Vaikka laji on vaativa, se ei tarkoita, että kivun kanssa eläminen olisi välttämätöntä. Kun urheilijat, valmentajat ja koko yhteisö tunnistavat kivun merkityksen ja sen vaikutukset, voidaan luoda kestävämpiä urapolkuja. Tämä tarkoittaa ennaltaehkäisevää työtä, avointa vuoropuhelua ja rohkeutta pysähtyä silloin, kun keho sitä tarvitsee. Urheilijan terveys on aina tärkeämpi kuin yksikään kilpailu. Ja kun kivun sijaan keskitytään voimaan, palautumiseen ja hyvinvointiin, syntyy paitsi parempia urheilijoita – myös tasapainoisempia ihmisiä.